Onko pakko olla rikki että huomataan?

...on kysymys joka on vaivannut minua jo pidemmän aikaa. 

Auki ja hajalla oleminen, mitä se oikeastaan on?

Jokaiselle se merkitsee varmasti todella laidasta laitaan eri asioita ja tiedän, että itsekin olen ollut hajalla viimeaikoina. 

Rakastan sitä, että ihmiset puhuvat avoimesti siitä miltä oikeasti tuntuu, joten tämä teksti ei nyt liity negatiivisesti siihen ettei pahasta olosta saisi avautua. Se tekee hyvää - tunteet kuuluu esittää aidosti. Tekohymykaaren alta paistaa kyllä totuus, jos sitä tarkasti katselee, mutta on parempi näyttää viha ja suuttumus jos siltä oikeasti tuntuu.

Olen vain ehkä huolestunut siitä, kuinka paljon enemmän huomiota paha olo ja negatiivisuus saa esimerkiksi sosiaalisessa mediassa - ja muutenkin. 

Surullinen keskustelu omasta elämästäni. Kävin sen parhaan kaverini kanssa selittäessäni hänelle, miten minusta tuntuu etten anna yhdelle ystävistäni niin paljon itsestäni esille kun hän antaa itsestään minulle. Ystävän elämässä on tapahtunut melko rankkoja juttuja, joista hän on avautunut minulle melko perinpohjaisesti ja kerroin parhaalle kaverilleni siitä, että minä en avaudu ystävälleni samalla tasolla koska minulle ei ole tapahtunut mitään samanlaista. Yhtä pahaa, yhtä järkyttävää. Paras ystäväni kuunteli minua ja tiesi mitä tarkoitin.

Hän sanoi kuitenkin jotain, mikä liikutti mua ihan uudella tavalla : "Mitä jos avautuisitkin kaikesta hyvästä mitä sun elämässä on?"

Se sai mut oikeesti pysähtymään. Mun pienemmät tragediat ei oo yhtään vähempiarvosia ihmisille ketkä välittää musta, kun niitten isot jutut. Ne kenelle sä merkkaat välittää siitäkin kuinka pahalta susta tuntu, kun nolasit ittes ala-asteella luokan edessä ja kuuntelee sun huolet ja auttaa niissä. 

Toinen asia. Avautuminen ei tarkoita sitä, että pitää tuoda esille kaikki sielua riistävät pahat jutut esille. Voit myös kertoa, kuinka onnellinen oot siemailessas kahvia aamulla, kuinka onnellinen oot kun sun lähimmäinen halaa sua, miten onnnellinen sä oot kun se ystävä on siinä sun edessä ja antaa aikansa sulle. Sekin on avautumista - tunteista. 

Sun ei aina tarvitse olla rikki ja hajalla saadaksesi huomiota. 

Onnellisuudesta puhuminen liikuttaa varmasti susta välittäviä ihmisiä. 

Se, että negatiivisuus saa sosiaalisessa mediassa enemmän huomiota on sekä hyvä että huono asia. Pidän siitä, mitkä empatiat surullisen tai negatiivisen kokemuksen jakaminen saa aikaiseksi. Ihmiset antavat myötätuntoaan, jakavat omia vastaavia kokemuksia, tukevat. Mutta negatiivisten kokemusten jakaminen tietyissä asioissa lisää myös negatiivisuutta - toki kyse on hieman eri asioistakin kuin edellämainituissa tilanteissa, jossa ihmiset saattavat antaa myötätuntoaan. Tuntuu vaan siltä, että joissain hyvät/huonot - kokemukset ryhmissä, huonot kokemukset nostattavat suuremman keskustelun ja omia negatiivisia kokemuksia puidaan suureen ääneen porukalla, eikä aina tajuta tilannekohtaisuutta, asiakaspalvelualan kompastuskohtia ja inhimillisyyttä. 

Parasta on kuitenkin se, että avaudutaan - kummasta vaan. Se puhdistaa. Pelkään vaan, että negatiivisten asioiden puiminen aiheuttaa ihmisissä negaatiokierteen, jos ajatuksia ja reaktioitaan ei osata tarkastella. 

Just saying. Muistakaa avautua myös positiivisesti murut!

ole hetki

Ota kuppi kahvia ja hengähdä istumaan. 

Anna aikaa itsellesi, koska sitä kyllä on. 

Mitä jos hetkeksi unohtaisit ne sokkelot ja solmut joita olet kieputellut?

Mitä jos hetken vain olisit? 

Astele ulos kaavoista. 

Ota se kahvikuppi mukaan - astele ulos paljain jaloin.

Tunne sade poskillasi, hiuksissasi, varpaissasi. 

Katsele kuvioita, joita sadepisarat tekevät kahviisi.  

Unohda deadlinet. Työstressi. Ihmissuhdekriisit. Väsymys.

Sokkelot ja solmut jatkavat muovautumistaan kyllä huomennakin.

Nyt hetki - ole vaan. 

Aika on vain illuusio. Ja sä oot just hyvä noin, vaikka sokkelot ja solmut odottaakin selvittäjää. 

Vuoristoratoja

Olen muutaman viikon miettinyt vuoristoratoja. 

En ole sen suurempi huvipuistojen ystävä ja voin yhä väittää, ettei ne saa minussa sellaista iloa ja kutkutusta aikaiseksi kuin saippuakuplien puhaltaminen pikkulapsissa (tai minussa). 

Olen silti miettinyt sitä vapautta ja jännitystä mitä vuoristoradat saa aikaan. Tunnereaktioita. Puhutaan tunteiden vuoristoradoista. Vertaus on tavallaan osuva, mutta monelta osaa myös hieman hakoteillä. Usein ihmiset vertaavat tunteidensa kulkua vuoristoradan huipulta pohjalle ja toisinpäin. Eihän se aina niin mene?

Nimittäin, on ihmisiä joiden vaunu on jäänyt rullailemaan sinne pohjakaarteen tuntumaan. Niitä, joiden vaunu ei saavuta sitä pohjaa, muttei myöskään nouse sieltä. Olen tullut siihen tulokseen, että ne vaunut jää keikkumaan sinne, jos asioita ei käsitellä. Jos ei pysähdytä sinne pohjalle ja myönnetä, että täähän meni nyt ihan päin helvettiä. Olen surullinen. Satutit minua. Sait mut suuttumaan. Ei, nää vaunut on niitä, jotka kuvittelevat että sillä ettei välitä mistään ja ettei käsittellä mitään, pääsis jotenkin helpommalla. Ollaan muureja, jotka pikkuhiljaa murenee, kun se vaunun vauhti ja törmäily saa palasia putoamaan. 

On vaikeaa ymmärtää, miksi jotkut haluavat jäädä vapaaehtoisesti keikkumaan sinne pohjalle. Olla välittämättä. Tuntematta. 

Tunteiden vuoristoratateoria horjuu ja keikkuu myös siinä suhteessa, että on myös niitä, jotka kapuaa kohti sitä huippua. Hitaasti - mutta kapuaa kuitenkin. Ja sitten on niitä, joiden vaunu pysyttelee visusti siellä huipulla eikä lähde huimaa kyytiä alamäkeä kohti. 

On onni, ettei vaunut kulje niin nopeasti kuin yleisesti oletetaan. Tai sitten ne mäet on ainaki niitä radan loivimpia kohtia, hiukan mutkaisia ja haastavia, mutta niitä missä ei pelota tippuvansa kokonaan kyydistä. 

Toivoisin vain, että myös sinä tajuaisit, ettei sinne alamäkeen kannata jäädä keikkumaan. Pysähdy sinne pohjalle ja tunne kaikki se, mitä et halua ja sitten nouse. 

Koska ylhäällä, ne maisemat on jotain siisteintä ikinä. 

Tasapaino

Itsekseen on vaikea kiukutella. Kuuluuko sitä istua peilin edessä ja huutaa sille vastapuolelle tai potkia varvasta hyllynkulmaan. 
Naureskelen välillä parisuhteissa oleville kavereilleni, jotka purkavat ihan pikkujuttuja kumppaniin - mielestäni täysin syyttä. Sitten tajusin, että hei haloo pahvi, niin se kuuluukin mennä. Noi tyypit tietää, että kyse nyt ei ole siitä että se toinen ostikin väärän jätskipaketin vaan siitä, että se toinen tietää että tää kiukuttelu ei nyt oikeesti johdu siitä asiasta ja antaa sen toisen purkaa kiukkunsa, jotta se ei jää kaivelemaan sisuksiin jotain kaivon kokoista kuoppaa. 

Yksinään sitä vaan tottuu nielemään kiukkunsa tai kohdistamaan sen siihen jätskipakettiin tai salitreeniin. Sitten jo hymyillyttääkin eikä tarvi potkia varvasta hyllynkulmaan. Toki kunnon kiukun tullessa raivoan ääniviestein maailman epäoikeudenmukaisuutta ja omaa typeryyttä parhaalle kaverille, mutta en kuitenkaan kohdista kiukkua häneen. Purkaminen on hyväksi. Sitten kokonaisuuden saa parsittua yhteen paremmin, kauniimmin. 

Kiukkupäivät kuuluu elämään. Kaikki päivät ei nyt vaan voi olla auringonpaistetta ja villasukissa tanssimista. Vaan myrskyt kuuluu elämään yhtä lailla. Ja se onkin osa sitä ihanuutta. Kaikki tunteet on joka tapauksessa arvokkaita sellaisinaan. Se, että  ylipäätään tuntee - ei sulkeudu - on tärkeää. Mitä elämää se sellanen ois, ettei välittäisi mistään? Ei saisi raivokohtauksia, kun joku on rasittavampi kuin loskakeli toukokuussa? Ei nousisi hymy korviin, kun toinen sanooo sun seuran tekevän sen onnelliseksi?

Laidasta laitaan. Kaikki kuuluu elämään. Pienet kiukut, suuret kiukut, pienet hymyt, suuri onni. 

Edellisviikolla kiukutti. Kiukutti oikein todella. Herätys syvästä unesta aivan liian aikaisin. Huono hiuspäivä. Tekemättömät koulutehtävät. Asiat, jotka pitäisi hoitaa, mutta ei saa hoidettua. Ihmissuhdekriisit. Skipattu treeni. Loska. Paska. 

Annoin kiukun tulla. Teki mieli istua peilin edessä ja haukkua pystyyn tuo idiootti, joka ei saa mitään aikaiseksi ja joka on taas sotkenut kaiken. En pystynyt siihen. Päädyin makaamaan lattialle ja miettimään, että oliko nää jutut nyt kuitenkaan niin isoja juttuja. Oli ne. Siinä kohtaa ne oli. Seuraavana päivänä enää ei. 

Seuraavana päivänä sai herätä just sillon kun huvitti. Juoda aamukahvin rauhassa. Löytää kiva kämppä - saada se. Tehdä se skipattu salitreeni. Syödä hyvää safkaa. Nauttia ystävien seurasta. Mennä hymy huulilla nukkumaan. 

Siinäpä se oli. Tasapaino. Päivien välillä, viikkojen välillä. Kiukun ja naurun välillä.

Elämä. 

Muutan ja muutun?

Uusi koti vai asunto. 
Koti sanaan liittyy niin paljon tunteita, suurimmaksi osaksi turvallisuuteen ja hyvään oloon liittyen - osaksi myös kielteisiä. Kotona koetaan paljon. 

Ensimmäinen ikioma koti pitäisi pakata laatikoihin viikossa. Kerätä vaatteet, tunteet ja kokemukset. Se ei olekaan niin helppoa. Ainakaan tällä aikataululla.

Samalla kun lasken sinisen lempineuleeni laatikkoon, otan mukaan myös illan, jolloin ystäväni nauroivat kykenemättömyydelleni tilata pizzaa. 
Heittämällä kuluneen ja venyneen paidan pinoon, jota en ajatellut ottaa mukaan pyrin myös pyyhkimään mielestäni muiston, kun kesällä kyyneleet silmissäni ajettuani Turkuun käperryin peiton sisälle ja mietin ilkeitä sanojasi. 

Onko tämä tilaisuuteni muuttua? Haluanko sitä?

Haluanko muutosta elämääni vai annanko sinun ja tämän kaiken vieläkin vaikuttaa minuun ja pitää otteessani. Tämä koti on antanut minulle turvan. Paikan, jossa saa olla täysin se tyyppi joka olen kuulematta arvosteluja keneltäkään. Itkeä ja nauraa - yksin ja ystävien kanssa.

Lisään sukat laatikkoon ja mietin samalla iltaa, jolloin paras ystäväni oli kuuntelemassa tenttistressiäni. Laskemalla mustan pitsimekon laatikkoon muistelen aamua, jolloin darrassa hihitelimme kavereiden kanssa mehujäät suussamme. 

Onko vaikea kerätä mukaansa vain hyvät jutut? Kuuluuko pahat muistot jättää taakse vai kantaa kokemuksena mukana? 

Kokemukset - hyvät ja huonot ovat kaikki osa elämää. Fressi startti vaan antaisi mahdollisuuden johonkin uuteen. Oloon, jossa en kantaisi enää osaa sitä kielteisyyttä matkassani. Pyyhkisin pölyt peilistä, asettaisin sen uuteen kulmaan ja samalla hymyilisin hyville muistoille sinusta. 

Lisään laatikkoon myös säröytyneen lautasen ja lempikorkkarit, joiden kannat ovat kuluneet ja tajuan, että kaikki muistot eivät voi olla ehjiä ja kauniita ollakseen merkityksellisiä ja mukana kannettavia. 

Merkityksellisyys koostuu siitä, että nuo asiat herättää tunteita. 

Joten ehkä nappaan mukaani myös muistoja ensimmäisestä omasta kodistani, jotka ei vain saa minua hymyilemään. Otan mukaani muistot, jotka saa minut tuntemaan. 

Jämähdyksiä

Jämähdykset. 

Sohvan pohja, ajatussokkelot, loukut.

Kiukutti. Sanat jotka satuttivat, vaikkei niin ehkä ollut tarkoituskaan.

Tuntuu siltä, että ihmiset salaa rakastavat jämähdyksiä. On helppo sitoa itsensä tapoihin, jotka eivät välttämättä palvelekaan suurimpia unelmiasi. Huomaan sen itsessäni usein. 

Kavereiltani jos kysyisi, he määrittelisivät minut maailman taitavimmaksi ylianalysoijaksi. 

Kuitenkin viime aikoina, olen päättänyt luopua siitä. Se ei palvele minua, eikä suurimpia toiveitani. 

Olen kuitenkin jämähtänyt tietämättäni muihin asioihin. Kohteluun ihmissuhteissa, jota en todellakaan ansaitse. Sanoihin, jotka loukkaavat joille en tee mitään. Olen päättänyt muuttaa asian. 

Totuus kuitenkin on, että jokainen meistä on arvokas ja ihana ja täydellinen just sellasena kuin on ja ansaitsee kohtelua, joka saa vain hyvälle tuulelle. 

Uskon kuitenkin heijastuksiin. Se, että niitä sanoja jotka satuttavat tulee (vaikkei niitä ansaitsekaan) johtuu aina osittain omasta käytöksestä. Itsesyytökset on turhia, mutta tarkkailu on hyväksi. Mitä itse sanoinkaan viimeksi? Pyöritinkö sanat väärään muotoon? Loukkasinko?

Tunnit kuluivat. Ja viikot. Ja heijastukset muuttuivat kauniiksi. Hymyile. Saat halauksen vastaukseksi. Rakenna muureja. Saat lauseita, joita et halua kuulla. 

Mitä, jos jämähdettäisiinkin nauruun? Kutkutukseen? Hyvään oloon. Haleihin. Hölmöihin lauluihin. Virneisiin. 

Kohdeltaisiin toisia johdonmukaisesti. Ihanasti. Rakastavasti. 

Sitä kuitenkin haluamme.

Stressipeikoista

Välillä pysähtyminen on helvetin vaikeaa. Paineet kasautuvat joka puolelta ja sitä luulee, että jos istahtaa kupposelle kahvia korttitalo romahtaa ja kaikki menee päin sitä kuuluisaa. 

Todellisuushan on kuitenkin se, että breikit on välttämättömän tärkeitä ja että lyhyet tauot työskentelyn välissä lisää työtehoa ja jaksamista. 

Oon pohtinut viimeaikoina paljon sitä, että pelätäänkö me asioita aivan liikaa. Siis niitä ihan arkisia juttuja : deadlineja, salitreenin skippaamista ja sen seurauksena muodostuvia alleja, tentin reputtamista ja sitä onko kenties mahdollisesti nyt taas sanakäänteillään vahingossa loukannut jotain. 

Totuushan on kuitenkin se, että vedetään puoleemme sitä mitä ajatellaan - ajateltiin me sitten pelkoja tai niitä huippujuttuja jotka saa meiän ihon kananlihalle onnesta. 

Oon aivan varma siitä, että vuosi sitten tänä päivänä olin hukuttautumassa stressiin jonkun typerän deadlinen tai ihmissuhdekriisin takia - nyt mulla ei oo asiasta kuitenkaan mitään muistikuvia ja oon siitäkin näköjään selvinnyt täysin ehjin nahoin. 

Toki mun nahoissa niitä kerroksia saattaa osittain olla kertyneenä turhankin paljon, muta pääpointtina nyt se, että ei siitäkään stressistä sairaalaan jouduttu saatika sitten koivuarkkuun. 

Vuoden vaihteesta lähtien oon tajunnu, että kaikki päivät on tavalla tai toisella ollut hyviä ja kiitollisuuden arvoisia. Okei, yksi morkkispäiväkin mahtuu messiin, mutta harhailu tekee hyvää ja sen jälkeen tietää aina mille urille asettua ja mikä ilme on parasta vetästä naamalle. 

Asioitten stressaaminen ja vatvominen nyt pääpiirteissään on vaan typerää ja aika pitkälle turhaa. Tässä kohtaa en nyt kuitenkaan halua sivuttaa hyvää stressiä ja sitä miten se puskee meiät taputtelemaan aina välillä ne kouluhommat ja treenaamaan sitä haukkaria salille. 

Tärkeetä on kuitenkin välillä myös nostaa se keskari ylös ja näyttää se sille stressipeikolle joka meiän pään sisällä asustaa ja sitten kiireen keskellä istahtaa ystävän kanssa sille kahvikupilliselle ja mutakakulle tai vaikka yksinään vetästä kroppansa keskelle sänkyä x-asentoon. 

Välillä tässä suorituspainemaailmassa kuuluu vaan istua hetkeksi alas ja olla ylpeä kaikesta mitä on jo saanut aikaan. Haaveilla vaikka hetkisen ja miettiä kaikkia niitä hölmöjä naurun aiheita viikon varrelta jota olet itse läppäkoneena heittänyt frendeille tai mitä oot itse katketakses maha kippurassa naureskellu. 

Perjantaina aamupäivällä stressailin tenttiä ja minuuttiaikataulua jonka olin ittelleni päiväksi järjestänyt. Illalla se kaikki stressi oli kuitenkin kadonnut läpäistyn tentin kautta ja sainkin vapautuneena naureskella kaverin idiootilauluesitykselle autossa ihan kippurassa. 

Kiitos elämälle, että on aina olemassa niitä tyyppejä ja mietteitä, jotka saa järkyttävimmänkin stressin kaikotettua jonnekin norsunpebaan.