Tasapaino

Itsekseen on vaikea kiukutella. Kuuluuko sitä istua peilin edessä ja huutaa sille vastapuolelle tai potkia varvasta hyllynkulmaan. 
Naureskelen välillä parisuhteissa oleville kavereilleni, jotka purkavat ihan pikkujuttuja kumppaniin - mielestäni täysin syyttä. Sitten tajusin, että hei haloo pahvi, niin se kuuluukin mennä. Noi tyypit tietää, että kyse nyt ei ole siitä että se toinen ostikin väärän jätskipaketin vaan siitä, että se toinen tietää että tää kiukuttelu ei nyt oikeesti johdu siitä asiasta ja antaa sen toisen purkaa kiukkunsa, jotta se ei jää kaivelemaan sisuksiin jotain kaivon kokoista kuoppaa. 

Yksinään sitä vaan tottuu nielemään kiukkunsa tai kohdistamaan sen siihen jätskipakettiin tai salitreeniin. Sitten jo hymyillyttääkin eikä tarvi potkia varvasta hyllynkulmaan. Toki kunnon kiukun tullessa raivoan ääniviestein maailman epäoikeudenmukaisuutta ja omaa typeryyttä parhaalle kaverille, mutta en kuitenkaan kohdista kiukkua häneen. Purkaminen on hyväksi. Sitten kokonaisuuden saa parsittua yhteen paremmin, kauniimmin. 

Kiukkupäivät kuuluu elämään. Kaikki päivät ei nyt vaan voi olla auringonpaistetta ja villasukissa tanssimista. Vaan myrskyt kuuluu elämään yhtä lailla. Ja se onkin osa sitä ihanuutta. Kaikki tunteet on joka tapauksessa arvokkaita sellaisinaan. Se, että  ylipäätään tuntee - ei sulkeudu - on tärkeää. Mitä elämää se sellanen ois, ettei välittäisi mistään? Ei saisi raivokohtauksia, kun joku on rasittavampi kuin loskakeli toukokuussa? Ei nousisi hymy korviin, kun toinen sanooo sun seuran tekevän sen onnelliseksi?

Laidasta laitaan. Kaikki kuuluu elämään. Pienet kiukut, suuret kiukut, pienet hymyt, suuri onni. 

Edellisviikolla kiukutti. Kiukutti oikein todella. Herätys syvästä unesta aivan liian aikaisin. Huono hiuspäivä. Tekemättömät koulutehtävät. Asiat, jotka pitäisi hoitaa, mutta ei saa hoidettua. Ihmissuhdekriisit. Skipattu treeni. Loska. Paska. 

Annoin kiukun tulla. Teki mieli istua peilin edessä ja haukkua pystyyn tuo idiootti, joka ei saa mitään aikaiseksi ja joka on taas sotkenut kaiken. En pystynyt siihen. Päädyin makaamaan lattialle ja miettimään, että oliko nää jutut nyt kuitenkaan niin isoja juttuja. Oli ne. Siinä kohtaa ne oli. Seuraavana päivänä enää ei. 

Seuraavana päivänä sai herätä just sillon kun huvitti. Juoda aamukahvin rauhassa. Löytää kiva kämppä - saada se. Tehdä se skipattu salitreeni. Syödä hyvää safkaa. Nauttia ystävien seurasta. Mennä hymy huulilla nukkumaan. 

Siinäpä se oli. Tasapaino. Päivien välillä, viikkojen välillä. Kiukun ja naurun välillä.

Elämä. 

Muutan ja muutun?

Uusi koti vai asunto. 
Koti sanaan liittyy niin paljon tunteita, suurimmaksi osaksi turvallisuuteen ja hyvään oloon liittyen - osaksi myös kielteisiä. Kotona koetaan paljon. 

Ensimmäinen ikioma koti pitäisi pakata laatikoihin viikossa. Kerätä vaatteet, tunteet ja kokemukset. Se ei olekaan niin helppoa. Ainakaan tällä aikataululla.

Samalla kun lasken sinisen lempineuleeni laatikkoon, otan mukaan myös illan, jolloin ystäväni nauroivat kykenemättömyydelleni tilata pizzaa. 
Heittämällä kuluneen ja venyneen paidan pinoon, jota en ajatellut ottaa mukaan pyrin myös pyyhkimään mielestäni muiston, kun kesällä kyyneleet silmissäni ajettuani Turkuun käperryin peiton sisälle ja mietin ilkeitä sanojasi. 

Onko tämä tilaisuuteni muuttua? Haluanko sitä?

Haluanko muutosta elämääni vai annanko sinun ja tämän kaiken vieläkin vaikuttaa minuun ja pitää otteessani. Tämä koti on antanut minulle turvan. Paikan, jossa saa olla täysin se tyyppi joka olen kuulematta arvosteluja keneltäkään. Itkeä ja nauraa - yksin ja ystävien kanssa.

Lisään sukat laatikkoon ja mietin samalla iltaa, jolloin paras ystäväni oli kuuntelemassa tenttistressiäni. Laskemalla mustan pitsimekon laatikkoon muistelen aamua, jolloin darrassa hihitelimme kavereiden kanssa mehujäät suussamme. 

Onko vaikea kerätä mukaansa vain hyvät jutut? Kuuluuko pahat muistot jättää taakse vai kantaa kokemuksena mukana? 

Kokemukset - hyvät ja huonot ovat kaikki osa elämää. Fressi startti vaan antaisi mahdollisuuden johonkin uuteen. Oloon, jossa en kantaisi enää osaa sitä kielteisyyttä matkassani. Pyyhkisin pölyt peilistä, asettaisin sen uuteen kulmaan ja samalla hymyilisin hyville muistoille sinusta. 

Lisään laatikkoon myös säröytyneen lautasen ja lempikorkkarit, joiden kannat ovat kuluneet ja tajuan, että kaikki muistot eivät voi olla ehjiä ja kauniita ollakseen merkityksellisiä ja mukana kannettavia. 

Merkityksellisyys koostuu siitä, että nuo asiat herättää tunteita. 

Joten ehkä nappaan mukaani myös muistoja ensimmäisestä omasta kodistani, jotka ei vain saa minua hymyilemään. Otan mukaani muistot, jotka saa minut tuntemaan.