Jämähdyksiä

Jämähdykset. 

Sohvan pohja, ajatussokkelot, loukut.

Kiukutti. Sanat jotka satuttivat, vaikkei niin ehkä ollut tarkoituskaan.

Tuntuu siltä, että ihmiset salaa rakastavat jämähdyksiä. On helppo sitoa itsensä tapoihin, jotka eivät välttämättä palvelekaan suurimpia unelmiasi. Huomaan sen itsessäni usein. 

Kavereiltani jos kysyisi, he määrittelisivät minut maailman taitavimmaksi ylianalysoijaksi. 

Kuitenkin viime aikoina, olen päättänyt luopua siitä. Se ei palvele minua, eikä suurimpia toiveitani. 

Olen kuitenkin jämähtänyt tietämättäni muihin asioihin. Kohteluun ihmissuhteissa, jota en todellakaan ansaitse. Sanoihin, jotka loukkaavat joille en tee mitään. Olen päättänyt muuttaa asian. 

Totuus kuitenkin on, että jokainen meistä on arvokas ja ihana ja täydellinen just sellasena kuin on ja ansaitsee kohtelua, joka saa vain hyvälle tuulelle. 

Uskon kuitenkin heijastuksiin. Se, että niitä sanoja jotka satuttavat tulee (vaikkei niitä ansaitsekaan) johtuu aina osittain omasta käytöksestä. Itsesyytökset on turhia, mutta tarkkailu on hyväksi. Mitä itse sanoinkaan viimeksi? Pyöritinkö sanat väärään muotoon? Loukkasinko?

Tunnit kuluivat. Ja viikot. Ja heijastukset muuttuivat kauniiksi. Hymyile. Saat halauksen vastaukseksi. Rakenna muureja. Saat lauseita, joita et halua kuulla. 

Mitä, jos jämähdettäisiinkin nauruun? Kutkutukseen? Hyvään oloon. Haleihin. Hölmöihin lauluihin. Virneisiin. 

Kohdeltaisiin toisia johdonmukaisesti. Ihanasti. Rakastavasti. 

Sitä kuitenkin haluamme.

Stressipeikoista

Välillä pysähtyminen on helvetin vaikeaa. Paineet kasautuvat joka puolelta ja sitä luulee, että jos istahtaa kupposelle kahvia korttitalo romahtaa ja kaikki menee päin sitä kuuluisaa. 

Todellisuushan on kuitenkin se, että breikit on välttämättömän tärkeitä ja että lyhyet tauot työskentelyn välissä lisää työtehoa ja jaksamista. 

Oon pohtinut viimeaikoina paljon sitä, että pelätäänkö me asioita aivan liikaa. Siis niitä ihan arkisia juttuja : deadlineja, salitreenin skippaamista ja sen seurauksena muodostuvia alleja, tentin reputtamista ja sitä onko kenties mahdollisesti nyt taas sanakäänteillään vahingossa loukannut jotain. 

Totuushan on kuitenkin se, että vedetään puoleemme sitä mitä ajatellaan - ajateltiin me sitten pelkoja tai niitä huippujuttuja jotka saa meiän ihon kananlihalle onnesta. 

Oon aivan varma siitä, että vuosi sitten tänä päivänä olin hukuttautumassa stressiin jonkun typerän deadlinen tai ihmissuhdekriisin takia - nyt mulla ei oo asiasta kuitenkaan mitään muistikuvia ja oon siitäkin näköjään selvinnyt täysin ehjin nahoin. 

Toki mun nahoissa niitä kerroksia saattaa osittain olla kertyneenä turhankin paljon, muta pääpointtina nyt se, että ei siitäkään stressistä sairaalaan jouduttu saatika sitten koivuarkkuun. 

Vuoden vaihteesta lähtien oon tajunnu, että kaikki päivät on tavalla tai toisella ollut hyviä ja kiitollisuuden arvoisia. Okei, yksi morkkispäiväkin mahtuu messiin, mutta harhailu tekee hyvää ja sen jälkeen tietää aina mille urille asettua ja mikä ilme on parasta vetästä naamalle. 

Asioitten stressaaminen ja vatvominen nyt pääpiirteissään on vaan typerää ja aika pitkälle turhaa. Tässä kohtaa en nyt kuitenkaan halua sivuttaa hyvää stressiä ja sitä miten se puskee meiät taputtelemaan aina välillä ne kouluhommat ja treenaamaan sitä haukkaria salille. 

Tärkeetä on kuitenkin välillä myös nostaa se keskari ylös ja näyttää se sille stressipeikolle joka meiän pään sisällä asustaa ja sitten kiireen keskellä istahtaa ystävän kanssa sille kahvikupilliselle ja mutakakulle tai vaikka yksinään vetästä kroppansa keskelle sänkyä x-asentoon. 

Välillä tässä suorituspainemaailmassa kuuluu vaan istua hetkeksi alas ja olla ylpeä kaikesta mitä on jo saanut aikaan. Haaveilla vaikka hetkisen ja miettiä kaikkia niitä hölmöjä naurun aiheita viikon varrelta jota olet itse läppäkoneena heittänyt frendeille tai mitä oot itse katketakses maha kippurassa naureskellu. 

Perjantaina aamupäivällä stressailin tenttiä ja minuuttiaikataulua jonka olin ittelleni päiväksi järjestänyt. Illalla se kaikki stressi oli kuitenkin kadonnut läpäistyn tentin kautta ja sainkin vapautuneena naureskella kaverin idiootilauluesitykselle autossa ihan kippurassa. 

Kiitos elämälle, että on aina olemassa niitä tyyppejä ja mietteitä, jotka saa järkyttävimmänkin stressin kaikotettua jonnekin norsunpebaan.