Onnellisuudesta ja kiitollisuudesta tulee puhuttua aivan liian vähän - ihan itselleenkin.
Tässä sunnuntai "aamu"kahvia naamariin vetäessä se vaan taas iski todella kovaa. Nimittäin kiitollisuus.
Miten hyvin mulla kaikki onkaan. Auringon valo paistaa ikkunasta sisään - hymyillyttää.
Miksi en aina muista arvostaa tätä kaikkea?
Omaa ihanaa pientä kotiani, sänkyäni ja yleistä fiilistä siitä että kaikki on just nyt tosi jees.
Miten upeita tyyppejä mä oon elämääni saanu. Eilisen naurut saa vieläkin suupielet kaartumaan hymyyn. Viime aikoina olen virnuillut itsekseni. On taas tuntunut hyvältä.
Tiiliksen kattojen päällä on lunta ja ikkunanlaudalla istuessa on rentouttavaa katsella ulos ja pysähtyä ihastelemaan kaikkea.
Kaikkea.
Aikan hiton isosti sanottu, mutta joskus vaan kiitollisuus valtaa koko kropan varpaista päälakeen asti.
On myös helvetin etuoikeutettu olo kaikesta siitä mitä mun elämä sisältää. Naurua päivästä toiseen, kuumaa kahvia ja lämpöä.
Just nyt, just tässä, kaikki on tosi hyvin.
Kiitollisuus - välillä se iskee ja muuttaa kaiken.
