Olen muutaman viikon miettinyt vuoristoratoja.
En ole sen suurempi huvipuistojen ystävä ja voin yhä väittää, ettei ne saa minussa sellaista iloa ja kutkutusta aikaiseksi kuin saippuakuplien puhaltaminen pikkulapsissa (tai minussa).
Olen silti miettinyt sitä vapautta ja jännitystä mitä vuoristoradat saa aikaan. Tunnereaktioita. Puhutaan tunteiden vuoristoradoista. Vertaus on tavallaan osuva, mutta monelta osaa myös hieman hakoteillä. Usein ihmiset vertaavat tunteidensa kulkua vuoristoradan huipulta pohjalle ja toisinpäin. Eihän se aina niin mene?
Nimittäin, on ihmisiä joiden vaunu on jäänyt rullailemaan sinne pohjakaarteen tuntumaan. Niitä, joiden vaunu ei saavuta sitä pohjaa, muttei myöskään nouse sieltä. Olen tullut siihen tulokseen, että ne vaunut jää keikkumaan sinne, jos asioita ei käsitellä. Jos ei pysähdytä sinne pohjalle ja myönnetä, että täähän meni nyt ihan päin helvettiä. Olen surullinen. Satutit minua. Sait mut suuttumaan. Ei, nää vaunut on niitä, jotka kuvittelevat että sillä ettei välitä mistään ja ettei käsittellä mitään, pääsis jotenkin helpommalla. Ollaan muureja, jotka pikkuhiljaa murenee, kun se vaunun vauhti ja törmäily saa palasia putoamaan.
On vaikeaa ymmärtää, miksi jotkut haluavat jäädä vapaaehtoisesti keikkumaan sinne pohjalle. Olla välittämättä. Tuntematta.
Tunteiden vuoristoratateoria horjuu ja keikkuu myös siinä suhteessa, että on myös niitä, jotka kapuaa kohti sitä huippua. Hitaasti - mutta kapuaa kuitenkin. Ja sitten on niitä, joiden vaunu pysyttelee visusti siellä huipulla eikä lähde huimaa kyytiä alamäkeä kohti.
On onni, ettei vaunut kulje niin nopeasti kuin yleisesti oletetaan. Tai sitten ne mäet on ainaki niitä radan loivimpia kohtia, hiukan mutkaisia ja haastavia, mutta niitä missä ei pelota tippuvansa kokonaan kyydistä.
Toivoisin vain, että myös sinä tajuaisit, ettei sinne alamäkeen kannata jäädä keikkumaan. Pysähdy sinne pohjalle ja tunne kaikki se, mitä et halua ja sitten nouse.
Koska ylhäällä, ne maisemat on jotain siisteintä ikinä.