Matka, sanana niin lyhyt, tienä pitkä tai sitten olematon.
Tyhjä tai täynnä, siinä se ongelma varmaan piileekin.
Miten taas täyttää tyhjä ongelma?
Ennen ajattelin, että ongelmani ovat kiinni minussa kuin tatuoinnit.
Ei ne suihkussa pois lähde, ei edes pesukoneessa.
Mutta jos ne ovatkin kuin vuorovesi, välillä pyyhkiytyy pois, välillä vyöryää kasautuen.
Kasautumat - niin mitä niistä, kysyit.
En osannut selittää, itsehän minä ne teen.
Kerrokset ihoni päälle, ongelmat ongelmien päälle.
Tapoja, joita edes laskuvesi ei vie mukanaan, koitin selittää.
Sanoit, että ratkaiset ne.
Et voi, kerroin. Koska ei niitä oikeasti ole.
Keksin ne.
Siinäpä se hauskuus onkin. Keksinnöissä.
Tiedemiehet niitä keksintöjä tekee, fiksut ihmiset.
Ei fiksut ihmiset ongelmia luo. Niin olen ajatellut.
Sehän olisi typerää.
Niimpä mietin kuinka sumussa voi elää, jos nousuvesi tuleekin silloin kun sen ei pitäisi.
Silloin, kun pitäisi olla onnellinen, kun kaikki on hyvin.
Kun kahvipannua kuljetetaan aurinkoisena iltapäivänä ohitsesi, ja tuoksu pyörii ympärilläsi.
Silloin kuuluu olla onnellinen. Pitäisi olla onnellinen.
Mutta ei, silloin se iskee, ikävä. Ei kolmelta yöllä, vaan viideltä päivällä.
Kahvin tuoksu, muistot, sinä.
Kahvin tuoksu, niin yksinkertainen, arkinen, kuten sinä, siksi se sinusta muistuttaakin.
Sinä pidit kahvista.
Sen pitäisi olla yksinkertaista.
Ei. Kyllä kahvikin voi olla monimutkaista, olen oppinut sen.